Matkalla vapauteen

Hidastin matkaani pienen mutkan kohdalla. En ollut aivan varma vieläkään. Tuntui kuin olisin kävellyt ikuisuuden, mutta silti olisin ollut koko ajan samassa paikassa. Kulkuni oli jatkunut samaan suuntaan jo muutamia päiviä. En edes ollut vielä varma määränpäästä, en ollut varma enää mistään. Kuljin kuitenkin eteenpäin mukanani raskas tunne siitä, että pian olen yhä vain syvemmällä ja eksyneempänä kuin mitä olin kaksi vuotta sitten. Pian olisin niin syvällä omassa turmiossani, etten pääsisi sieltä enää pois. Minulla on kuin edessäni lasi, joka on niin paksu etten kykene sitä rikkomaan. Vaikka kuinka lujaa hakkaisin, se ei menisi rikki. Siihen ei tulisi naarmuakaan, mutta minulle jäisi vain punaiset kädet ja paha mieli.

Suuri onkalo on pimeä. Sen sysimustassa seinämässä ovat kylmät ja jäätävät seinämät, jotka jatkuvat ja jatkuvat ihan kaukaisuuteen asti. En näe valoa edessäni, enkä takanani. Olen keskellä pimeyttä vailla halua jatkaa eteenpäin. Haluan vain päästä valoon, mutten silti jatkaa eteenpäin. Olen jo liian heikko ja liian vanha tähän. Haluaisin olla jo perheeni parissa pienessä talossani. Ajatus tutuista kasvoista saivat minut kuitenkin jatkamaan eteenpäin.

Suuri taakka oli muuttunut yllättäen kevyemmäksi. En enää pystynyt edes hiljentämään, vaan jalkani miltei jo juoksivat kilpaa keskenään. Olin saanut pienen toivon kipinän kasvoilleni ja nyt jopa uskalsin nostaa huuleni pieneen hymyyn. Olin tulossa valoa kohti, tiesin sen, tunsin sen. En voinut uskoa sitä muuksi, tunsin sen sisimmässäni. Tiesin sen ytimissäni. Vaistosin sen, ja niin se tapahtuikin. Pieni valokeila sai kasvoni loistamaan entistäkin enemmän. Olin pian vapaa! Pääsen pois täältä ja takaisin perheeni luokse. Mikä ilon päivä!

Perheeni odottaisi minua. He olisivat tehneet minulle ruokaa ja minä astuisin lämpimään kotiimme ja juhlisin yhdessä heidän kanssaan. Pian saisin katsoa suloisia tyttäriäni ja heidän lapsiaan. Pian saisin halata vaimoani ja ratsastaa ihanalla hevosellani. Olen pian taas veljieni kanssa pellolla ja vaimomme tekevät meille omenapiirakkaa sisällä. Ruoka kutsuu meitä tuoksuillaan aina pelloille asti ja nälässämme lähdemme kulkemaan niittyjen ja peltojen poikki vain päästäksemme pienen piirakan kimppuun, joka toisi suurempaa nautintoa kuin voi edes toivoakaan. Piirakka sulaa suussa ja polttelee välillä suutani, mutten välitä siitä, sillä se on vain pienen pieni murhe näin suuren suuressa onnessa, mitä minulla on.

Kaukaisuudessa kohoaa tuttu katon harjanne. En haista mitään, mutta tunnen muistojen vierivän ja kuljettavan minua eteenpäin. Sama vanha tie samalla paikallaan, linnut laulavat kaukana niin kuin ennenkin, sama vanha puu on edelleen pystyssä. Sama vanha mäki ennen pientä laaksoa ja taloamme… Mitä!? En olisi uskonut sitä. Jähmetyin paikalleni ja tuijotin edessä olevaa näkymää. Se oli aivan kammottavaa. Pelkkää tyhjyyttä ja tuhkaa. Taloamme ei enää ollut. Suuri niitty oli muuttanut muotoaan ja muuttunut sankaksi ja pitkäksi viidakoksi. Talomme oli maan tasalla ja se oli ilmeisesti palanut jo monia vuosia sitten. Puutarhamme oli mennyt sen mukana ja samoin olivat myös kaikki kasvit ja puut sen ympäriltä. Laskeuduin polvilleni, tai oikeastaan heittäydyin ja rupesin itkemään. Miksi!? Miksi!? Miksi juuri minä!? Huusin taivasta kohti kädet levällään. Vastausta ei kuulunut, kuulin vain oman ääneni toistavan sitä samaa. Taakka laskeutui uudelleen päälleni. Se on siinä edelleen. Aivan kuin joku olisi sulkenut oven nenäni edestä. Aivan kuin olisin joutunut takaisin vankilaan, takaisin tyhjyyteen ja yksinäisyyteen. Sinne en halunnut, en koskaan. Minun oli mentävä, ja nyt he ovat poissa…


(Kirjoitettu jo: 29.08.2006)

Minä työni ääressä 2015

Istun tietokoneeni ääressä ja katson edessä olevaani näyttöä ja sen vieressä suuren suurta paperipinoa. Tämä on viimeinen paperipino tälle viikolle ja sen jälkeen saan lähteä kotiin viettämään viikonloppua, mutta ennen sitä saan nämä valmiiksi hyvissä ajoin.
Kahvinkeitin pihisi hiljaa nurkassa ja istuin pöydän ääressä lukien sanomalehteä. Nyt oli päivän viimeinen kahvitauko ja sen jälkeen jatkaisin vielä viiteen asti töitäni. Päivän lehdessä oli juttua yrityksestäni, joka oli juuri viime viikolla vaihtanut toimitusjohtajaansa. Hänen nimensä on Petri Väry ja hän on entinen Vaasalainen ja nykyinen Tamperelainen, kuten olen minäkin.
Palaan kymmenen minuutin kuluttua takaisin pieneen huoneeseen, joka on uuden toimitusjohtajamme huoneen vieressä. Olen ollut hänen sihteerinsä jo viime viikosta lähtien. Hän ylensi minut apulaisestaan suoraan sihteeriksi heti ensimmäisenä työpäivänään. Olin viimeinkin päässyt päämäärääni, olin sihteeri.
Puhelin soi ja vastasin siihen. Tavarantoimittajamme soitti Värylle ensi viikon toimituksesta ja sanoi, että se voi tällä kertaa myöhästyä muutamalla päivällä, koska heidän koneensa olivat ruvenneet äkisti lakkoilemaan ja kaikki tuotteet pitivät valmistaa uudestaan. Tästä voisi tulla meille kaikille tiukkaa, sillä meiltä on jo nyt tilattu ennätysmäärän tuotteita ja jo nyt olimme myöhässä tarpeeksi ilman minkäänlaisia lisähuolia. Jouduin ottamaan viestin vastaan ja kiikutin sen suoraa päätä toimitusjohtajallemme. Koputin hänen ovelleen, hän istui tietokoneen ääressä. Annoin hänelle pienen keltaisen paperin, jossa oli tarkka päivämäärä siitä, että koska tuotteet tulisivat ja selitin hänelle vakavan tilanteen. Johtaja rypisti otsaansa ja pyysi minua heti ottamaan yhteys varatoimitusjohtajallemme ja käskeä hänet hätäkokoukseen, joka pidettäisiin kokoushuoneessa aivan talousjohtajamme huoneen alapuolella. Menin takaisin työpöytäni ääreen ja soitin varatoimitusjohtajalle ja myös erikoisvastaavalle ja markkinointipäällikölle, nyt oli kiire.
Kokous alkoi ja olin talousjohtajan oikealla puolella pieni muistilehtiö kädessäni. Hän avasi kokouksen ja kertoi tämän hetken tilanteen asiasta. Hän jakoi jokaiselle pöydän ääressä istuvalle oman tehtävänsä ja kaikki kirjoittivat ne ylös. Tuotanto oli vaakalaudalla ja kuluja täytyi laskea äärimmilleen. Emme voineet erottaa ketään näin kriittisellä hetkellä, joten joutuisimme laskemaan muita kustannuksia. Ei enää ilmaista kahvia, kaikki saivat ostaa ne itse. Ei enää huviretkiä, eikä mitään muutakaan jolla olimme ennen saaneet suuria sopimuksia aikaiseksi. Nyt olisi keksittävä ratkaisu ja pian.
Kokouksen jälkeen työmääräni kasvoi hurjasti, sillä jouduin olemaan puhelimessa seuraavat kaksi tuntia. En päässyt vielä viikonloppua viettämään, vaan jäin ylitöihin, mutta en minä valita. Tätähän minä olen aina halunnut…


(Kirjoitettu jo: 29.08.2006)